6 weeks done, 6 more to go

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuo maaginen 6 viikon rajapyykki ylitettiin jo viikonloppuna, mutta silloin oli muuta kirjoitettavaa, joten siksi tämä postaus tulee vasta nyt. Mutta siis, aika tarkalleen puolessa välissä reissua ollaan jo! Aika käsittämätöntä... Ja nyt ajattelin kirjoittaa jostain vähän synkemmästä aiheesta, mutta lupaan, että kirjoitan tästä vain tämän kerran. Aiheena siis tällä kertaa koti-ikävä. 

Alussa aika täällä kului varsin nopeasti. Kaikki oli uutta, opittavaa ja nähtävää riitti. Lisäksi totuus on, että silloin ei vielä ollut kulunut kauaakaan, kun olin viimeksi kotona, joten siksi en kai sinne osannut vielä niin paljon kaivatakkaan. Ehkä noin kolmen-neljän viikon jälkeen aloin kuitenkin yhä enemmän tuntea tuota mystistä koti-ikävää, joka kuitenkin oli ollut orastavana matkassa koko ajan. Koti-ikävä on siitä erikoinen juttu, että se kumpuaa usein hyvin erikoisistakin jutuista. Tietysti rakkaita ihmisiä on todella kova ikävä ja minun henkireikäni onkin ollut videopuhelut, joita tulee tehtyä kotimaahan päivittäin, viikonloppuisin sunnuntai on ollut melkein aina pyhitetty sukulaisten ja perheen kanssa puhumiseen. 

Sen lisäksi, että kaipaan ihmisiä, kaipaan myös joitain hyvin erikoisia asioita. Jo hyvin alkuvaiheessa huomasin kaipaavani todella paljon eläimiä. Tässä perheessä ei ole yhtään lemmikkiä ja kun on tottunut, että koko ajan ympärillä pyörii vähintään yksi kissa, niin on outoa, kun yhtäkkiä ei olekaan yhtäkään eläintä ympärillä pörräämässä. Alkuun, aina kun näin kadulla kissan, tarkistin ettei kukaan ole näkemässä, kyykistyin ja yritin houkutella kissan luokseni. Koskaan en kuitenkaan päässyt yhtäkään kissaa silittämään ennen kuin noloudesta jouduin nousemaan ylös, koska joku ihminen oli lähistöllä. Toinen erikoinen juttu on ollut se, että alkuun joka kerta, kun näin lentokoneen (niitä näkee ja kuulee täällä melko paljonkin, koska tämä perhe asuu melko lähellä lentokenttää), ajattelin, että ei kauaakaan, kun minä lennän tuolla, matkalla kotiin. Ja siltikin, kun se hetki koittaa, silloin varmasti suren sitä, että tämä kokemus on takanapäin. 

Siellä lentää liihottaa minäkin jo kohta saan...

 

Täällä ollessani olen oppinut paljon itsestäni. Olen jo pitkään tiennyt, että perhe ja läheiset ihmiset muutenkin ovat minulle todella tärkeitä, mutta täällä tuo ajatus on entisestään korostunut. Tämä seikkailu on minulle todella ainutlaatuinen ja arvokas mahdollisuus, mutta voin sanoa, että en ihan heti lähde uudestaan näin pitkäksi aikaa pois kotoa, enkä ainakaan yksin. Tällä hetkellä minulla on onneksi paljon mitä odottaa, sillä tulevana viikonloppuna täti ja setä tulevat Dubliniin ja lähdemme viikonloppuna järjestämälleni reissulle toisaalle Irlantiin (kohde on matkalaisille vielä yllätys). Lisäksi seuraavana viikonloppuna eli noin kahden viikon päästä Jani lennähtää Dubliniin ja vietämme koko viikonlopun yhdessä. Nämä tulevat läheisten tapaamiset auttavat minua jaksamaan arjessa entistä paremmin. :)

Hassua minusta on myös se, että en ole löytänyt täältä vielä ketään, joka todella ymmärtäisi koti-ikävääni. En tiedä auttaisiko se toisaalta mitään, vaikka pääsisin surkuttelemaan tilannettani jollekin, mutta tuntuu hassulta, ettei kukaan myönnä potevansa koti-ikävää. Toisaalta lieneekö syy siinä, ettei yleensä näin perhekeskeiset ihmiset lähde tällaisille reissuille (?)

Olen myös oppinut itsestäni sen, että olen kyllä niin suomalainen kuin vaan suomalainen voi olla. Oletteko katsoneet Armanin Pohjantähden alla -sarjaa? Oli aika hyvä sarja kaiken kaikkiaan. Katsoin juuri taannoin viimeisen jakson, joka käsitteli suomalaisuutta. Myönnän ihan rehellisesti, että minulla tuli kylmiä väreitä aina välillä jakson aikana. En hehkuta sen enempää, sanonpahan vaan, että minä en kyllä haluaisi asua pysyvästi missään muualla kuin Suomessa. Piste.